Saapuminen Israeliin
Kun laskeuduimme Obdan kentälle ja pääsimme noin 8,56 m päähän koneesta, niin kimppuumme "hyökkäsi" aseistautuneiden naispoliisien lauma.
- "Oletko aikaisemmin käynyt Israelissa"?
- "Miksi tulit maahan?"
- "Tunnetko ketään Israelissa?"
- "Miksi et tunne ketään Israelissa"?
- "Oletko terroristi?"
- "Miksi et ole terroristi?"
- "Onko sinulla pommi matkalaukussasi?"
- "Mikä on matkan tarkoitus?"
- "Mikä ei ole matkan tarkoitus"?
- "Mitä aiot tehdä Israelissa?"
Kysymysten tulva oli melkoinen.
No, niistä selvittiin joko kunnialla tai kunniattomasti ja matka jatkui ilmastoidulla bussilla kohti Eilatia.
Lentokentän ulkopuolella alkoi erämaa sanan varsinaisessa merkityksessä; vain ruskeanharmaata polttavaa hiekkaa ja karun näköisiä särmikkäitä ja jyrkkärinteisiä vuoria, joiden välissä kiemurtelevaa tietä linjapiilimme koetti parhaansa mukaan edetä.
Napsauttamalla kuvaa saat suuremman version
Väkisinkin heräsi ajatus: miksi ihmeessä ne täällä sotivat. Tämän maan takiako? Omituista. Ei pilviä kohti kurkottavia humisevia havupuita eikä vaaleana seisovia suoraryhtisiä koivuja sinisenä siintävien järvien rannoilla. Eikä mitään muutakaan, mitä oma kauneuskäsitys pitää silmiä hivelevänä ja miellyttävänä. "Oma maa mansikka..." voisi joku todeta. Aivan, mutta kun muistelee kesäkuussa tehtyä matkaa Lappiin, pitkin itärajaa alaspäin suomineidon vyötäisille asti ja siitä viistosti keskisuomen läpi kohti Poria, niin maisemat erosivat kuin yö ja päivä. Yksi hyvä puoli tällaisilla matkoilla on: oppii arvostamaan kotimaataan kaikesta rospuutosta ja pakkasesta huolimatta.
Eilatin kaupunkiin päästyämme ilmestyi silmiimme jo muutama vihreä "plänttikin". Ja Punainen meri - joka ei nimestään huolimatta ollut punainen - paransi näkymiä melkoisesti.
