Kun olin ollut sairaalassa neljä päivää, niin lääkäri sanoi että saisin lähteä kotiin. En oikein tiennyt mikä sellainen koti on, joten odotin sitä hieman jännittyneenä.
Sain omat vaatteet päälle ja kuvassa näkyvät sairaalavaatteet jäivät seuraavaa vauvaa varten sairaalan hyllylle.
Isä tuli hakemaan meidät. Pääsin oikein autolla. Ihmettelin miksei vaihteita vaihdettu kertaakaan koko matkan aikana. Oli kuulemma automaatti. Ei tarvinnut. Aika laiskaa touhua täällä maailmassa.
Kun päästiin kotiin, niin minut nostettiin jonkunlaiseen kärryyn joidenkin puiden päälle moottorisahan viereen. Aika omituinen paikka tämä koti.
Kotipihassa jonkun kumman kärryn päällä
Kyllä sitä tässäkin nukkuisi
Onneksi se puupino ei ollutkaan se koti. Se oli pihalla sitä varten, että jotkut isän partanaamaiset kaverit olivat tekemässä meidän terassillemme kattoa. Aika kivoja. Voin nukkua siellä vaunuissa sateellakin.
Kohta minut nostettiin sisälle taloon. Talo oli sellainen, jossa oli seiniä ja katto ja jonne mentiin ovesta. Vähän niin kuin se sairaala mutta pienempi. Eikä ollut niitä hoitajia. Ja haisi erilaiselle.
Siellä kotona minulla ei ollut edes kunnon sänkyä. Jonkinlainen kori vain ja sinne minut nostettiin nukkumaan.
Oma nukkumapaikka
Tässä on hyvä nukkua
En viihtynyt niin pienessä nukkumapaikassa vaan halusin kokeilla muitakin sänkyjä. Vieressä oli yksi ja valloitin sen oitis kokonaan. Ketään muuta ei sinne minun lisäksi olisi mahtunutkaan.
Voit ajatella, että en tee mitään muuta kuin nukun. Ole oikeassa. En osaa vielä kovin montaa asiaa: syön, aivastan, hikkailen, itken, nukun ja täytän vaippaani kahdella eri tavalla. Siinä melkein tämän hetkinen osaamiseni.
Joskus lapsista on kuulemma sanottu niiden olevan kooltaan vaahtosammuttajan mittaisia. Minä taas olen monitorin korkuinen.
Siitä sairaalassa katkaistusta napanuorasta lähti loppukin turha pois. Pelkkä napa jäi jäljelle.
Minä. Monitorin korkuinen
Navastani taitaa tulla vielä ihan hyvä